Marian Mielestä

Keraaminen perintöastia lipsahtaa kädestä kesken ruuanlaiton, putoaa lattialle, ja halkeaa kappaleiksi. Mitä teet? Kiroiluryöpyn jälkeen suurin osa todennäköisesti heittäisi palaset roskikseen. Rikki mikä rikki. Esine on piloilla, vaikka halkeama olisi pienikin. Japanissa rikkoutuneiden astioiden korjaamisesta on vuosisatojen saatossa kehittynyt oma taidemuotonsa. Kintsugi-menetelmällä palaset yhdistetään takaisin toisiinsa kultalakalla. Lopputuloksena syntyy yksilöllinen esine, jossa paikkausjäljet eivät ainoastaan ole näkyvissä, vaan peräti korostuvat. Siinä on mielestäni jotain lohdullista, josta voisimme ottaa oppia. Ei välttämättä astiakaapeillamme, vaan sydämissämme. Elämä kun tuppaa olemaan sellaista, että säännöllisin väliajoin jokainen meistä menee kappaleiksi. Merkit menetyksistä jäävät loppuelämäksi, vaikka niistä toivoisikin pääsevänsä eroon. Usein tuntuukin kohtuuttomalta, että ihminen vaatii joko toiselta tai itseltään, että surusta tai muusta mullistuksesta pitäisi päästä yli. Ymmärrän,